Miten tässä näin kävi
Heinäkuinen päivä Tampereen rautatieasemalla, vuosi on 1998. Veikko (18 v.) oli juuri
edellisenä keväänä kirjoittanut ylioppilaaksi ja Johanna (19 v.) teki hommia ensimmäisessä oman alansa kesätyössä Suomen Lähetysseuran palveluksessa, Operaatio tie (OT) -projektin ryhmänvetäjänä. OT-ryhmä kiersi Tampereen hiippakunnan rippileirejä. Pari päivää ennen kierroksen loppua miehityksessä alkoi ilmetä vajausta, minkä seurauksena täytyi kutsua apujoukkoja tilalle. Nuoret kehuivat Johannalle jotain Vexiä, joka oli kuulemma ihan älyttömän huipputyyppi. Niinpä Vexi hälytettiin hommiin vuorokauden varoitusajalla. Vexi poimittiin kyytiin Tampereelta, siinä oli ensitapaaminen.
Se, että Johanna oli porukan - ja samalla Vexin - "pomo" ei luonut aivan parhaita mahdollisia edellytyksiä romanssin syntymiseksi. Niinpä OT:n päätyttyä heitimme hyvästit toisillemme. Varsinainen tutustuminen alkoikin vasta talven pimeinä ja kylminä iltoina. Eräänä perjantai-iltana, joka sattui olemaan Vexin syntymäpäivä, Johanna vain ilmestyi kuin tyhjästä Vexin työhuoneen ovenpieleen norkoilemaan.
Siitä se sitten lähti. Joitain tapaamisia siinä ehkä oli ennen joulua. Uuden vuoden tienoilla Vexiltä tuli Johannan ihmetykseksi yllättävän tiuhaa tekstiviesti-raportointia Hollannin matkalta. Vuoden vaihteen jälkeen tapasimme paljon Opiskelijoiden lähetysliiton merkeissä sekä Tuomasmessuissa. Teimme jopa yhteisen työkeikan Lähetysseuran 140-vuotisjuhlille. OL:n iltojen jälkeen meidät saattoi usein löytää perjantai-iltaisin Hesburgerilta, jossa istuimme kahvin ääressä tuntikausia. Aina onnistuimme jotenkin hajottamaan ne Hesen muoviset kahvilusikat niiden tiukkojen keskustelujen aikana…
Vexillä tuntui olevan selvät sävelet jo alusta alkaen, mutta Johanna ei ollut aivan yhtä tietoinen siitä, mihin homman oli tarkoitus johtaa. Niinpä Vexi sai kuin saikin rukkaset, kun se virallinen aloite sitten tuli tekstiviestin muodossa: "Kuulehan Joppe, haluaisitko olla mulle enemmän kuin kaveri? miten olisi? että näin… vastailehan joskus :-)". Aika ei ollut vielä kypsä. Vasta kolmen viikon kuluttua Johannakin tajusi lämmetä asialle ja laittoi Vexille viestiä: "Vieläkö tarjous on voimassa?" Virallinen seurustelun aloituspäivä oli 1.3.1999.
Vexi tapasi Johannan vanhemmat - ja samalla koko muunkin suvun - ensimmäistä kertaa toukokuussa Johannan veljen, Laurin, lakkiaisissa. Jännitystä lievensi se, että Vexi sai hääräillä kameran takana uteliailta katseilta piilossa. Vexin armeijaan lähtö vuoden 1999 kesällä muutti suhteen hetkeksi tekstiviesti- ja puhelupainotteiseksi. Onneksi Vexi sai lentokoneapumekaanikon palveluspaikan Malmilta, joten erossa olemista ei kestänyt puolta vuotta kauemmin.
Seuraavaa reilua viittä vuotta tuskin tarvitsee käydä läpi yhtä seikkaperäisesti. Roolit kuitenkin kääntyivät alun jälkeen toisin päin: vuoden seurustelun jälkeen Johanna kirjoitti Vexille karkauspäivän kunniaksi kirjeen, jossa jo mainittiin mahdollisuus siitä, että parisuhde vietäisiin jonain päivänä Jumalan kasvojen eteen siunattavaksi. Hämäläisen veri ei kuitenkaan juokse jäniksen lailla, joten Johanna sai odottaa kosintaa hieman oletettua pidempään.
Kosinta tapahtui viimein neljän ja puolen vuoden päästä Etiopian taivaan alla. Olimme juuri eläneet kuukauden verran saman katon alla Hosainan kaupungissa ja edessä oli kuukauden ero, sillä Johanna oli lähdössä takaisin Addis Abebaan. Vietimme viimeistä yhteistä iltaa syöden ananasta ja muita hedelmäherkkuja, joimme viiniä ja istuskelimme takkatulen ääressä. Niissä tunnelmissa Vexi sitten alkoi puhua perheen perustamisesta. Ne puheet sitten johtivat kihlautumiseen. Addis Abebassa juoksimme kaupungin kaikki kaksituhatta sormuskauppaa läpi löytämättä yhtäkään sopivaa kihlasormusta. Niinpä sormusten hankinta siirtyi Suomeen, jossa alkoi myös muu hääsuunnittelu. Vihkikirkoksi valitsimme Lähetyskirkon, sillä se liittyi niin tiiviisti yhteiseen historiaamme ja ajatusmaailmaamme.
Suhteen helmiä ovat olleet yhteiset matkat kauas maailmalle, Nepaliin ja Etiopiaan. Niissä on saatu testata parisuhteen toimivuutta ääriolosuhteissa sekä kokeilla elämistä ja olemista kehitysmaan oloissa. Ehkä näistä matkoista meille on syntynyt yhteinen intohimo tuliseen ruokaan ja hyvään kahviin. Lisäksi meitä yhdistää luottamus Jumalaan ja into katsella maailmaa kameran linssin läpi. Vietämme yhdessä aikaa lenkkeillen ja harjoitellen olemisen taitoa.
|
